26.04.2023, päivä jona astuin kohti tuntematonta
Hola! Tämä tulee olemaan ensimmäinen blogipostaukseni. Aion tässä kertoa, miten päädyimme Alicanteen asumaan, mutta sitä ennen pohjustan hieman tarinaa ja palaan joitain vuosia taaksepäin...
Minähän olen syntyperäinen savolainen, jonka suonissa virtaa Italialaista verta isäni puolelta. Asuin koko lapsuusikäni pienessä kaupungissa, Varkaudessa. Koko sukuni on myös asunut niin pitkään kuin jaksan muistaa kyseisessä kaupungissa, Suomen Bordit kun eivät tunnetusti ole mitään maailman matkaajia 😁
Muistan joskus pikkutyttönä ajatelleeni, että en koskaan muuta pois synnyinseuduilta, että haluan olla niin kuin isi. Mutta valitettava tosiasia on, että Varkaus on täysin kasaan luhistuva, kuoleva kaupunki, ainakin jos minulta kysytään. Ainut asia mikä taitaa tänä päivänä pitää kaupungin jotenkuten toiminnassa on Stora Enson paperitehdas.
Niinpä sitten kesällä 2014 päätin alkaa hakemaan töitä pääkaupunkiseudulta, ja hyvin pian sainkin työpaikan eräältä huoltamolta Helsingistä. Elokuun alussa pakkasimme iskän kanssa muuttoauton ja ajoimme kohti Itäkeskusta, josta sain juuri minulle sopivan asunnon. Mukanani muutti silloinen kissani, ja kyllähän siinä vaiheessa kun iskä lähti ajelemaan takaisin Savoon ja jäin illan pimetessä yksin täysin vieraaseen paikkaan mielessä kävi väkisinkin ajatus, että mitä tuli tehtyä!
Jonkun aikaa Helsingissä asuttuani päätin, että okei, ei tämä niin paha ole, mutta nyt on välimatkaa tarpeeksi, minuahan ei Suomesta pois saa! Joku viisas on kuitenkin joskus tainnut sanoa, että vannomatta paras, älä koskaan sano ei koskaan! Koska niinhän siinä kävi, että kohdallani tapahtui niin sanottu klassinen työpaikkaromanssi. Tosin kun aloimme S:n kanssa seurustelemaan ei kumpikaan vielä tiennyt, että mieheni päättäisi toteuttaa lapsuuden unelmansa ja opiskella itsensä ammattilentäjäksi.
Niinpä kuitenkin kävi, että S kävi ensin läpi pitkän ja haastavan lentokoulun Suomessa, mukavasti koronan keskellä ja meikäläinen yritti pitää pienen perheemme leivän kannikassa kiinni tekemällä töitä. No koronahan ei helpottanut asiaa, vaan ravintola- alalla kun olin niin lomautukset rysähti päälle ja jatkui lähes vuoden putkeen. S kuitenkin oli päättänyt saavuttaa haaveensa ja valmistui pienistä viivästyksistä huolimatta ( onneksi vasta ) kun korona alkoi hellittää otettaan Euroopassa.
Kävimme pitkiä keskusteluja siitä, mihin S hakisi töihin valmistumisensa jälkeen. Suomessa koronan jälkeen lentäjien tilanne oli todella heikko eikä uusia pilotteja oltu palkkaamassa hetkeen, joten minun oli annettava periksi ja hyväksyttävä se tosiasia, että S hakisi töitä ulkomailta. Niinpä hän myös teki ja usean hakemuksen jälkeen, kun S oli jo itse sitä mieltä, että ei tule saamaan lentotöitä seuraavaan viiteen vuoteen hänen sähköpostinsa kilahti ja kutsu pamahti soveltuvuus kokeisiin eräälle Euroopan isoimmalle kaupalliselle lentoyhtiölle. Tässä vaiheessa tiedostin, että muutto Suomesta tulee olemaan tulevaisuudessa mahdollisesti edessä.
Koska en itse ollut alkuun kovin innokas jättämään kaikkea minulle tärkeää Suomessa taakseni, olimme kirjaimellisesti etäavioliitossa elokuusta 2022 tähän kevääseen asti. Pahimmillaan emme nähneet toisiamme 1,5 kuukauteen ja varmasti joku tätä lukiessaan ajattelee, että eihän tuo ole aika eikä mikään, mutta meille takiaisille tuo aika tuntui iäisyydeltä ja voin myöntää käsi sydämellä itkeneeni melkein joka ilta mennessäni yksin nukkumaan. Kävin pääni sisällä pitkiä keskusteluja ja taisteluita siitä, mikä olisi oikea ratkaisu meille ja kun S sai tietää, että hänet tullaan sijoittamaan Espanjaan huhtikuusta alkaen päätös oli selvä. Irtisanouduin hyvästä työstäni, irtisanoimme asuntomme vuokrasuhteen Leinelässä ja myimme lähes kaikki huonekalumme pois. Viimeisen 1,5 viikkoa asuin anoppini luona matkalaukkujen keskellä.
Ja niin, ikuisuudelta tuntuvan ajan jälkeen koitti keskiviikko, 26.4. S oli jo Alicantessa joten meitä lähti Suomesta matkaan minä, anoppi ja rakas koiramme Minni. Sain pidettyä itseni hyvin kasassa siihen asti, kunnes olin kävelemässä koneeseen vievässä " tuubissa " ja aurinko oli juuri nousemassa taivaalle ja kultasi kauniin aamuruskon. Siinä vaiheessa katsahdin ulos ja itku tuli silmään, kun tajusin, että voidakseni olla rakkaimpani kanssa ja oikeasti onnellinen, on jotain rakasta jätettävä taakse ja hypättävä rohkeasti kohti tuntematonta.
Kommentit
Lähetä kommentti