Ajatuksia kaverisuhteista

 Hola amigos! Miten tämä kesä onkin mennyt näin nopeasti..? Ollaan jo heinäkuun puolenvälin yli, mikä tarkoittaa, että illat alkaa taas pikkuhiljaa pimenemään ja päivät lyhenemään. Nautitaan silti vielä lämpimistä päivistä ja kerätään jokainen varastoon aurinko energiaa syksyn ja talven varalle. 

Tämä postaus tulee olemaan omasta mielestäni aika syvällinen ja pyydänkin jo etukäteen anteeksi, jos joku tunnistaa itsensä tekstistä ja pahoittaa mielensä! Tarkoitus ei ole ketään loukata, mutta suorasanaisena ihmisenä en kaunistele asioita vaan puhun asioista niinkuin hyvältä tuntuu.

Varmasti kaikille lukijoille on käynyt selväksi, että minulla on tasan yksi läheinen ystävä elämässäni. En vaihtaisi yhtään päivää tai iltaa hänen kanssaan pois, vaan pikemminkin vaalin muistoja ja hullunkurisia hetkiä hänen kanssaan aina sydämessäni <3 . Olemme S: n kanssa iloisia ja kiitollisia siitä, että ystäväni perhe oli valmis maksamaan kalliit lentoliput päästäkseen näkemään meitä tänne etelään, vaikka varmasti heillä olisi voinut olla isohkolle rahasummalle parempaakin käyttöä. 

Edellinen lause toimiikin hyvänä aasinsiltana seuraaville ajatuksille. Kun saimme varmuuden siitä, että muutamme toistaiseksi asumaan Espanjaan, olivat monet kaverimme innoissaan asiasta ja meille oli jo jonoa ja tunkua siitä, kuka tulisi milloinkin käymään. Kummasti tämä jono on kuitenkin harventunut, vaikka olemme molemmat laittaneet viestiä ja olleet yhteydessä kavereihimme, kyselleet kuka ja milloin olisi kiinnostunut tulemaan luoksemme. 

Lähes jokaisen kaverimme vastaus on ollut yllättäen " Ei mulla olekaan rahaa tulla ". Jännä juttu sinällään, että lähes jokainen, joka on vastannut meille kieltävästi, on kuitenkin lähtenyt reissuun jonnekin muualle päin Eurooppaa! Kiitos sosiaalinen media, kun bustaat nämä ihmiset. Osa on seikkaillut Kreikassa, osa Italiassa, joku toinen Turkissa jne... Olemme S: n kanssa ihmetelleet, että miten näillä ihmisillä on rahaa lähteä niin kutsutulle " pakettimatkalle ", mutta meidän luoksemme ei ole varaa tulla, vaikka täällä olisi ollut ilmainen majoitus odottamassa..? Kyllä, tiedostan, että Alicanten lennot eivät ole siitä halvimmasta päästä, mutta voisin veikata, että samalla rahalla kuin nämä kaverit ovat varanneet kokonaisen lomaviikon jossain muualla, lennot + hotellit + rahaa elämiseen, olisi varmasti saanut jo lennot myös tänne. Varsinkin jos olisi valmis matkustamaan vaikka " pompun " kautta.

Tulihan tätä toki nähtyä jo Suomessakin. Kun asuimme Leinelässä Vantaan puolella, S oli lähes aina se, jonka oli ajettava tai otettava juna jonnekin muualle, jos halusi nähdä kavereitaan. Lähes kaikilla näistä kavereista oli ja on auto käytössä tänäkin päivänä, mutta me kuulemma asuimme erään S: n kaverin mukaan niin " kaukana " kaikesta, että meille ei sen takia voinut tulla? Anteeksi nyt vaan, mutta asuntomme sijaitsi aivan Leinelän aseman vieressä ja ilman ruuhkaa autollakin meille pääsi Helsingin keskustasta alle puolessa tunnissa. Mutta hei, ainahan sitä selityksiä löytyy!

Olen aina ajatellut, että hyvä ystävyys, tai edes kaverisuhde perustuu molemminpuoliselle kunnioitukselle ja yhteydenpidolle. En kiellä, ettenkö olisi itsekin joskus toiminut etäisesti jotakuta kaveria kohtaan, mutta olen aina yrittänyt ottaa opikseni ja parantaa asiaa. Mutta jossain vaiheessa toki vain tulee se raja vastaan, että et vaan jaksa olla se yhteyttä pitävä osapuoli. Yksipuolinen " Mitä sulle kuuluu? " viestittely on pidemmän päälle raskasta ja kyllä siitä tulee väistämättä sellainen olo, että toista ei vaan kiinnosta enää minun asiat. Tässäkin vaiheessa toki asian voisi vaan sanoa suoraan.

                                                     Jonna, tää on sulle 💖

Olen useampaan otteeseen sanonut S: lle, että hänen ei pitäisi myöskään olla aina se kaveri, joka antaa periksi ja suostuu siihen, että lähtee näkemään kavereitaan sinne, mikä paikka heille sopii. Kyllä se polttoaine maksaa meillekin Suomessa, varsinkin tänä päivänä ihan samoin kuin juna- tai bussilippu! Myös se, että S: n kaverit ovat hyvin harvoin halunneet tulla käymään meillä tai nähdä meitä, on saanut ajattelemaan, että ehkä minussa on vain jotain vikaa? Ehkä mieheni kaverit eivät haluakaan nähdä meitä, vaan vain S: ää yksin, koska minua pidetään joko pelottavan suorasanaisena, ärsyttävänä tiukkapipona tai jotain muuta? Noh, tiedoksi vain kaikille, S halusi alkaa olemaan kanssani juuri sen takia, että en ole mikään tyypillinen nainen. 

Emme enää jaksa kysellä ihmisiltä, olisiko joku kiinnostunut käymään luonamme. Jos joku todella haluaa nähdä meitä, niin ottakoon rohkeasti yhteyttä ja otetaan kalenterista tilaa. 

Anyway, meitä on moneen junaan ja osa jää auttamatta asemalle. Olisi mukavaa kuulla teidän lukijoiden kommentteja, mitä ajatuksia teille heräsi tästä minun avautumisestani? Onko jollain teistä ollut joskus samanlaisia ajatuksia? Se on adios tältä erää <3