Kirje Murulle

 Hei rakas,

Huomenna tulee päivälleen viisi kuukautta siitä, kun pidin tassustasi viimeisen kerran kiinni. Katsoit minua anovin silmin, pyysit apua ja helpotusta kipuun, josta kärsit. Nuolit kyyneleitäni viimeiseen asti. Pikkuhiljaa vaivuit lempeään horrokseen ja ikiuneen.

Tänään täyttäisit 13 vuotta. Vielä talvella olin varma, että näkisit tämän päivän. Juhlisimme sitä, että harmaannut " charmikkaasti ", haukut vain siksi, että rakastat omaa ääntäsi ja söisit kaiken, mikä lattialle tippuisi.

Olit maailman söpöin koiranpentu, mitä olin ikinä nähnyt. Pieni ja ruttuinen <3 Olit jo pienenä hyvin nälkäinen tapaus, syömässä eka ja syömässä vika. Olit myös rodullesi tyypillisenä edustajana pienestä asti jääräpäinen tapaus. Jos et halunnut vesisateella tai pakkasella kävellä, et myöskään kävellyt vaan heittäydyit selällesi ja vaadit kantopalvelua. 

Olen monesti kiittänyt Luojaa siitä, että kukaan ei halunnut sinua itselleen. Vaikka en silloin voinut ymmärtää mikä sinussa voisi olla vikana, koska minun mielestäni olit maailman kaunein koira, niin kiitos silti jollekin näkymättömälle voimalle, kun mahdollistit sen, että Muru jäi luokseni.

Seisoit rinnallani aina. Nauroin ja itkin kanssasi enemmän kuin kukaan voi arvata. Kun tuntui, että maailma potkii päähän eikä mikään onnistu, tulit syliini sohvalla, katsoit pienillä ruskeilla silmilläsi minua ja katseesi vaan kertoi: " Mamma, kyllä me tästäkin jotenkin selvitään ".

Kun Minni tuli taloon, mökötit kaksi viikkoa sohvalla karussa pientä talttahammasta. Pikkuhiljaa aloit kuitenkin tehdä tuttavuutta uuteen pikkusiskoosi ja alkukankeuden jälkeen olitte erottamattomat. Opetit Minnille miten olla mäyräkoira.

Sulatit sydämiä minne ikinä menitkin. S rakastui sinuun nopeasti, samoin " ukki " ja varsinkin " mummi ". Sinulla oli Leinelässä poikakavereita ihan kaksin kappalein, toinen heistä tosin taisi olla hieman söpömpi kuin toinen. 

Kun sairastuit, pelkäsin pahinta. Vaikka kuinka pidin toivonkipinästä kiinni, ja alkuun myös näytti siltä, että toipuisit viimeisestäkin koettelemuksesta, jossain syvällä sisälläni tiesin, että olemme kulkeneet yhteisen matkamme päähän. 

5.4.2023 oli rankka aamu. Yö oli sinulle hyvin vaikea. Yritin parhaani mukaan helpottaa oloasi, tarjosin sinulle suurinta herkkuasi, mutta halusit vain nukkua. Nukkua kivun pois. 

Ennen puolta päivää tuona nimenomaisena päivänä taivaalle syttyi maailman kirkkain tähti. En olisi millään halunnut jättää sinua taakseni. Toivoin kaiken olevan vain pahaa unta. Minä itkin tukeutuen ystävääsi, " mummi " hukutti surunsa kotitöihin ja S lensi kotiin aikaisemmin voidakseen olla kanssamme. 

Illalla Minni haukkui pihalla taivaalle katsoen, jätti omat hyvästinsä parhaalle ystävälleen. 

Nyt pystyn jo välillä puhumaan sinusta ilman, että joka kerta hajoan. Toki itken edelleen paljon, mutta voin jo katsoa kuviasi välillä nauraen. Vaikka et enää olekaan fyysisesti läsnä, olet aina sydämessäni. En tule ikinä unohtamaan sinua, paras ystäväni ❤️