Elämäni eläimet

 Hola amigos! Ajatella, että helmikuu on pian taputeltu ja me ollaan asuttu kuukauden verran taas Espanjassa. Aika menee kyllä nopeasti! Mun työt on alkaneet sujumaan ihan mukavasti, ensimmäinen viikko oli perehdytystä ja uusien asioiden sisäistämistä, seuraavalla viikolla päästiin jo tositoimiin. Olen kyllä tykännyt, vaikka aina uuden oppiminen tuo myös omat haasteensa.

Olen täällä blogissa aiemmin kertoillut elämäni mäyräkoirista ja esitellyt jokaisen yksilön suppeasti, mutta kuitenkin niin, että jokaisesta on saanut selkeän mielikuvan, millainen hännänheiluttaja on ollut kyseessä 😄 Niinpä ajattelinkin nyt kertoilla muista lemmikeistäni myös hieman! 

                                 Viiru ❤️

Viiru oli ikioma kissani. Sain Viirun ollessani noin neljän vanha. Minulla on hämäriä muistikuvia Viirun hakemisesta ja kotiutumisesta. 

Viiru oli tosielämän Karvinen! Tämä herra oli erittäin tyytyväinen elämäänsä, kunhan kupissa oli aina ruokaa ja mukava lepopaikka helposti saatavilla. Kesäisin Viiru viihtyi kyllä ulkona ja kyllä me pari kertaa näimme hänen jopa vaanivan lintuja, mutta enimmäkseen Viiru halusi mennä sieltä, missä aita oli matalin.

Viiru oli ihana luonne kissaksi. Ehkä juuri tämä " Karvismaisuus " teki hänestä helpon, hellyyttä kaipaavan tapauksen. Viiru viihtyi sylissä, enkä muista tämän kissan koskaan raapineen pahemmin ihmisiä. Vaikka Viirulta vietiinkin nuorena kollipuoli pois, oli herra silti meidän kissalauman pomo.

Kun lapsuuden kotini oli pakko myydä ja jouduimme muuttamaan kerrostaloon, oli Viirulla pahoja sopeutumis vaikeuksia. Herra oli kuitenkin koko ikänsä tottunut kulkemaan vapaana pitkin maita ja mantuja, joten yhtäkkinen valjaisiin pukeminen ei hänelle sopinut ollenkaan. Siksi veimmekin Viirun viettämään eläkepäiviä tuttavien maapaikalle. Valitettavasti tämä ratkaisu myös koitui Viirun kohtaloksi, koska melko pian Viiru vain katosi tuolta maapaikalta. Todennäköisesti jokin petoeläin sai Viirun kiinni, olihan herralla jo ikää lähes 16 vuotta tuossa vaiheessa. Etsimme Viirua usean päivän ajan, kävimme tienvierustoja läpi, jos auto olisikin osunut häneen, mutta turhaan. Joka tapauksessa tiedämme Viirun saaneen viettää mukavat eläkepäivät maalla, vapaana ja onnellisena <3.

                                Sussu ❤️

Sussu oli koko perheen vahtikoira, mutta erityisesti iskän " tyttö ". Hän oli saksanpaimenkoiran ja labradorinnoutajan mix. Sussu tuli meille kun olin ehkä seitsemän vuotias. Isäni oli jo pitkään etsinyt puhdasrotuista saksanpaimenkoiraa, mutta pentuja oli yllättävän vähän tuohon aikaan tarjolla. Sitten hän bongasi paikallis lehdestä ilmoituksen kahdesta sekarotuisesta pennusta. Tarjolla oli tyttö ja poika.

Iskä olisi kovasti halunnut meille pojan. Poikapentu oli kuitenkin keritty jo varata, kun sovimme treffit erään huoltamon parkkipaikalle Siilinjärvelle, ihan vain katsomaan pentuja. Muistan kun menimme paikalle ja pieni, musta, hontelo pentu, joka ei oikein hallinnut jalkojaan kovassa vauhdissa juoksi suoraa päätä meitä kohti ja iskän syliin. Iskä vilkaisi meitä muita ja totesi yksikantaan, että tämä on nyt sitten meidän tyttö ja lähtee mukaan.

Sussu oli uskomattoman älykäs, nopea oppimaan ja helppo kouluttaa. Iskä opetti pennulle tontin rajat jo pienenä eikä Sussu poistunut pihalta ilman erillistä lupaa. Toki ulkokoirilla oli myös tarha, mutta Sussulle tuo tarha oli lähinnä muodollisuus. Iskä koulutti Sussusta vahtikoiran ja tyttö kyllä myös vahti omaa pihaa. Tutut hän kyllä päästi oikein kiltisti käymään, mutta vähänkin epäilyttävän henkilön yrittäessä nousta autosta ilmoitti iskälle, että tulehan katsomaan. Vahti vietistä huolimatta Sussu ei koskaan käynyt kenenkään päälle, ainostaan tuijotti tuimasti ja nosti hieman huulta tarpeen tullen.

Sussu rakasti uimista. Heti kun järvivedet lämpenivät neiti oli kyllä ensimmäisenä ja viimeisenä järvessä. Sussu jaksoi uida uskomattoman pitkiä matkoja. Myös metsälenkit iskän kanssa kuuluivat suosikkeihin.

Vaikka mäyräkoiramme muodostivat oman " laumansa ", jonka pomo Nyyti oli, oli silti selvää, että Sussu oli koko katraan johtaja. Laumassa vallitsi selvä arvojärjestys ja sitä kunnioitettiin.

Sussu oli n. 8-9 ikävuoden välillä, kun hän sairastui. Meidän perheen vitsaukseksi muodostunut nisäsyöpä iski myös Sussuun. Käytimme neidin eläinlääkärillä, joka kertoi leikkauksen mahdollisuudesta, mutta oli myös rehellinen sanoessaan, että hän ei näe leikkauksessa järkeä ison koiran ollessa jo tämän ikäinen. Hän sanoi, että Sussu voi hyvinkin elää hyvää elämää kasvaimista huolimatta vuoden verran.

Ja niin Sussu porskuttikin vielä reilu puoli vuotta täyttä elämää. Kasvaimet eivät tuntuneet hidastavan neidin tahtia lainkaan. Mutta kun kunto romahti, se romahti kerralla. Sussu ei enää jaksanut pysyä jaloillaan ja tuona aamuna tiesimme, että tänään on se päivä. Minä sain luvan lähteä aikaisemmin koulusta, koska halusin olla paikalla.

Iskä kantoi Sussun lääkärin huoneeseen ja hieman yllättäen käski meidät muut ulos, kun tuli viimeisen piikin aika. Pystyn yhden käden sormilla laskemaan ne kerrat kun olen nähnyt iskän itkevän. Tuona päivänä hän todella itki. Hautasimme Sussun yleiselle lemmikkien hautausmaalle. Iskä halusi kaivaa haudan itse ja Sussun tummaa ja tulista luonnetta kunnioittaen teki myös haudasta tummanharmaan erilaisilla koristekivillä. Vain parasta iskän tytölle <3

                              Nappe ❤️

Nappe, nallukka, naputin... Rakkaalla lapsella oli monta nimeä. Nappe oli koko perheen lellikki, lauhkea lammas, koira joka sulatti jokaisen vastaantulijan sydämen pelkällä olemuksellaan. Nappe oli maailman kiltein koira.

Nappe tuli meille hieman " vahingossa" erään tuttavan kautta. Olimme miettineet hankkivamme Sussulle isomman koirakaverin, halusimme ehdottomasti pojan ja kuin sattumalta oli erään henkilön koira saanut kaksi pentua. 

Nappe ja hänen veljensä olivat jo pentuina kuin päivä ja yö. Nappe oli vaalea, rauhallinen karvapallo kun taas veljensä oli tumma, huomattavasti niukempi karvaisempi ja näykkimässä paidan hihoja ja housunlahkeita jatkuvasti. Kävimme pari kertaa katsomassa Nappea ja hyvin pian teimme päätöksen, että annamme pojalle kodin.

Sussu otti Napen kuin omaksi pennukseen. Sussu vahti Nappea kokoajan ja tuntui suojelevan pentua vierailta. Jos Nappe hävisi pihalta jonnekin eikä tullut kutsuista huolimatta takaisin, tarvitsi Sussulle vain sanoa, että " Hae Nappe " niin neiti syöksyi pusikkoon ja raahasi pojan määrätietoisen hellästi niskavilloista takaisin pihalle.

Siinä missä Sussu oli perheen vahtikoira ja helppo kouluttaa, Nappe taas oli jokaisen kaveri, joka vain jaksoi rapsuttaa häntä. Ja kun Nappea kerran aloit rapsuttamaan, loppua ei tullut. Jos käsi pysähtyi hetkeksikin herran turkissa, hän ilmaisi asian tökkäämällä erittäin vaativasti kuonolla kättä. Nappe ei koskaan oppinut edes istumaan käskystä! 😂

Kun Sussu nukkui pois, Nappe oli aivan raukka jonkin aikaa. Vaikka mäyräkoiramme pyörivät pihalla Napen seurana oli pojasta aistittavissa yksinäisyys. Sussu oli ollut Napen majakka.

Kun isäni ja äitipuoleni erosivat, lapsuuden kotini piti myydä ja muutimme vuokralle rivitaloon, tiesimme, ettei Nappe ikinä tottuisi asumaan pienessä asunnossa ilman isoa pihaa. Olin aivan hajalla, kun raapustin paikalliselle nettipalstalle ilmoitusta  Napesta, jotta saisimme uuden kodin herralle. 

Nappe pääsi viettämään eläkepäiviä aivan ihanan eläkeläispariskunnan luo. Tämä pariskunta rakastui Nappeen heti ensisilmäyksellä. Mutta kyllä voin rehellisesti sanoa, että sydäntäni kirpaisi aivan järjettömän paljon, kun he hakivat Napen, poika nousi vapaaehtoisesti auton takapenkille ja katsoi meitä kuin sanoen, että en jää vihaamaan teitä, tiedän, että teette tämän, jotta voisin vielä elää onnellista elämää ❤️ 

Näimme Napen kerran vahingossa, kun olimme ajamassa Mintun haudalta kotiin. Poika muisti meidät edelleen, mutta oli myös selvästi onnellinen uuden perheensä kanssa eikä edes pyrkinyt meidän mukaamme. Itkuhan siinä tuli.

Tässäpä esittelyt muutamasta muusta rakkaasta lemmikistäni ❤️ Toki näiden kolmen lisäksi minulla on ollut vielä neljä muuta koiraa ja Viirun kanssa samaan aikaan pihallamme viipotti myös kissat Piki ja Lipsu. Jokaista kaivaten...