Unelma, joka ei toteutunut

 Hei rakkaat lukijat! <3 Ihanaa alku kesää kaikille tasapuolisesti.

Otsikko kertoo ainakin vakkarilukijoille jotain meidän tilanteesta liittyen elämän suurimpaan haaveeseen, oman vauvaan.

Me ei valitettavasti olla oltu onnekas pariskunta sen suhteen, että vauveli olisi ilmoittanut tulostaan luonnollisesti. Meitä pompoteltiin usealla eri taholla julkisella lääkäri puolella, molemmat jouduttiin käymään monissa eri kokeissa ja operaatioissa. Välillä tuntui, että hoidot tyssäsi kuin seinään kun odotettiin seuraavaa lääkäri aikaa puolisen vuotta, ellei enemmänkin.

Yksi ICSI hoito kerettiin kokeilemaan ennen Espanjaan muuttoa, tuloksettomana. Miksi meille ei saatu edes sitä yhtä alkiota pakkaseen, tähän kysymykseen ei ole edes biologit osanneet vastata. Kaikki vaikutti kuitenkin olevan hyvin...

Nyt kun muutettiin vakituisesti Espanjaan ja siirrettiin kirjat tänne, tiputtiin Suomen sosiaaliturvasta luonnollisesti pois. Tämä tarkoittaa myös sitä, että meillä on kyllä oikeus jatkaa hoitoja Suomessa, mutta muutenkin kalliille hoidoille tulee entistä enemmän hintaa ja meidän pitäisi pystyä ilmoittamaan normaalia aikaisemmin milloin pystymme hoitoihin osallistumaan. Eipä sillä, että olisimme vielä moneen kuukauteen pystyneetkään tulemaan Suomeen hoitojen vaatimaksi ajaksi.


Minulla on jonkinlainen kesäloma tiedossa uudessa työpaikassani, mutta valitettavasti meillä on lupa pitää lomaa putkeen vain viikon verran. Hoitoihin meneminen Suomeen vaatisi kaikkineen 2-3 viikkoa Suomessa olemista. Tätä yhtälöä on lähestulkoon mahdotonta saada toimimaan, koska en halua töissä kertoa tilanteesta.

Joten lyhyestä virsi kaunis, meidän vauvahaaveet on hyvin todennäköisesti kuopattu lopullisesti. Koko kevään olen asiaa sulatellut mielessäni ja yrittänyt hyväksyä sen, että minä en tule koskaan juhlimaan äitienpäivää, saamaan itse tehtyä korttia ja aamupalaa sänkyyn 😢 

Koskaan en ole mitään muuta halunnut niin kovasti kuin olla äiti. Olen kyllä tottunut siihen, että minun haaveeni eivät koskaan täyty, mutta tästä haaveesta luopuminen sattuu niin paljon, etten tiedä miten tästä joskus pääsee eteenpäin.

Lapsettomuus on vaikuttanut ajatuksiini naisellisuudesta. On päiviä, kun koen epäonnistuneeni naisena. Vanhemmillani ei ole ollut ongelmia saada lapsia, äidilläni on lisäkseni kaksi poikaa aiemmista suhteista, isäni täräytti pienen iltatähden vielä päälle 60 vuotiaana maailmaan. Mikä minussa on vikana, kun en onnistu asiassa, mikä on yksi elämän luonnollisimpia tapahtumia..? 

Joku neropatti voisi nyt tulla sanomaan, että voittehan te adoptoida. Kyllä, mutta adoptio ei tunnu meille oikealta ratkaisulta. 

Toki on olemassa myös mahdollisuus hoitoihin yksityisellä puolella, mutta minun pienistä Espanjan palkkatason tuloistani ei sellaisia summia säästetä, mitä hoidot yksityisellä puolella vaatii. Ja ennenkuin kukaan kerkeää avaamaan sanaisen arkkunsa, S saa ihan hyvää palkkaa millä varsinkin Espanjassa elää ihan kivasti, mutta ei lentäjän ammatilla silti tänä päivänä rikastu, ainakaan Euroopassa.

Ainahan se ihme voi tapahtua ja saataisiin perheenlisäystä luonnollisesti, mutta tähän on niin häviävän pienet mahdollisuudet, että en jaksa edes toivoa elätellä.

Monta ihmistä olen taas joutunut jättämään taakseni niin fyysisesti kuin sosiaalisen median kautta, koska en vain kestä päivityksiä vauvavatsoista ja pikku lapsista. Tuntuu, että valitettavan vähän nämä ihmiset ymmärtävät miksi olen tehnyt näin, enemmänkin mökötetään siitä, miksi en pidä yhteyttä.

Tämä postaus on viimeinen missä haluan meidän tilannetta käsitellä. Jos joku haluaa kysellä enemmän, voi vapaasti ottaa yhteyttä vaikka sähköpostilla. Mutta blogin puolella en halua tätä asiaa enää enempää käsitellä.

Joka tapauksessa toivotan kaikille äideille ihanaa äitienpäivää huomiselle ja vielä enemmän voimia niille kaikille, joiden syli on jäänyt tyhjäksi ❤️ Ette ole yksin.

Kommentit

  1. Minä olin haaveillut äitiydestä 5-vuotiaasta asti. Yhtäkkiä olin jo 37 eikä yhtään lasta, ei myöskään miestä. Heitin haaveeni tuuleen 31.12.1993 Munkkiniemen rannassa, luovuin siitä.
    27.5.1995 synnytin ekan poikani. Toisen 24.7.1997. Elämä halusi näyttää, kuka on ohjaksissa. Älä luovu toivosta, mutts luovuta haaveesi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tarinasi jakamisesta ❤️ Haavesta on luovuttava, toki toivosta voi aina pitää kiinni. Valitettavasti meillä se vaatisi ihmeen, kun ongelma on selkeästi vain toisessa 😞

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Millaista on olla lentäjän vaimo?

Parga, sä veit mun sydämen