Ensimmäinen novellini
Oli pimeää ja kylmää. Raotin varovaisesti silmiäni enkä alkuun nähnyt ympärilläni mitään. Hiljalleen aloin tuntea järkyttävää kipua päässäni, ja tuntui, etten saa henkeä. Tunsin jotain valuvan poskelleni, oliko se kyynel? Ei, kyllä tämä oli jotain muuta. Pyyhkäisin oikealla kädelläni kasvojani ja yritin tihrustaa pimeydessä kättäni. Vertako se oli? Paniikin tunne valtasi kropan ja pään, ja tajusin olevani oudossa asennossa, autossa. Sain vaivoin käännettyä päätäni vasempaan päin, ja huomasin miehen kuljettajan paikalla, roikkuvan turvavyön varassa pää alaspäin. Auto oli siis katollaan. Mies oli tajuton. Pelko valtasi sisimpäni, enkä pystynyt tekemään muuta kuin huutamaan: - Isä! Miten tähän oli päädytty?
Oli perjantai ilta. Olen 17- vuotias lukiolainen. Olen aina ollut se perheen kiltti tyttö, pärjännyt koulussa, soittanut pianoa, käynyt tanssitunneilla. Rakastan eläimiä, haluaisin opiskella eläinlääkäriksi. Kiinnostuin pojista vasta viime kesänä, täytettyäni 16. Se voi johtua toki siitä, että pojat alkoivat kiinnostua minusta silloin, kun kuulemma muutuin tikusta naiseksi. Kyllä, olen ollut aina hoikka, ja moneen muuhun koulukaveriini verraten minulla on pienet rinnat ja lauta takapuoli.
Olen seurustellut nyt muutaman kuukauden ajan vuotta vanhemman pojan kanssa. Hän on Tuukka. Vaikka Tuukkakin käy lukiota, hän on hieman paha poika. Hän polttaa tupakkaa, ja on juonut alkoholia ensimmäisen kerran 14 vuotiaana. Hän pärjää kyllä lukiossa, mutta tietyt aineet hän pääsee läpi rimaa hipoen. Silti jokin hänessä vetää minua puoleensa, tai veti tähän iltaan asti...
En ole koskaan osallistunut kotibileisiin. Olen toki ollut yökylässä kavereiden luona, ja juhlinut jonkun synttäreitä, mutta minua ei ole koskaan vetänyt puoleensa osallistua juhliin, joissa tarjoillaan alkoholia, eikä paikalla ole ketään oikeasti aikuista. Olen minä toki joskus alkoholia maistanut, mutta se ei vain ole tuntunut omalta jutulta. Voisi luulla, että tämän vuoksi olisin jäänyt ulkopuoliseksi, mutta enpä ole. Minulla on yllättävän laaja kaveripiiri, ja muutama hyvä ystävä.
Tänään olin kuitenkin päättänyt osallistua ystäväni Veeran kotibileisiin. Hänen vanhempansa olivat lähteneet viikonlopuksi viettämään romanttista aikaa johonkin hienoon kylpylään, ja Veera sekä hänen isoveljensä päättivät hyödyntää tyhjän talon tuoman edun. Veera on vähän niinkuin minun yöni, jos minä olen päivä. Veera on meikannut yläasteelta asti, hän on pukeutunut hyvinkin rohkeasti jo monta vuotta, ja varmistanut push up rintsikoilla, että jo 12 vuotiaana kehittyneet D- kupit eivät varmasti jää huomaamatta.
En kertonut vanhemmilleni, että olen lähdössä kotibileisiin. Isäni on poliisi, ja äitini lastentarhan johtaja. He ovat molemmat konservatiivisia ja tarkkoja, tiukkojakin, mutta silti rakastavia ja välittäviä. Silti en tohtinut sanoa, että olen menossa kotibileisiin, vaan kerroin vain meneväni yökylään Veeran luo. Ei, ei poikia, vain me tytöt, pyjamabileet, leffa ja karkkia. Muistan isäni katsoneen minua epäilevästi, mutta äitini sai hänet vakuuttuneeksi, että kaikki menee varmasti hyvin.
Saavuin Veeran luo hieman kuuden jälkeen, ja kuulin musiikin soivan sisällä. Näin isosta olohuoneen ikkunasta, että sisällä oli jo porukkaa, mutta ei kuitenkaan kovin paljoa. Ulko- ovi oli auki ja ehdin juuri saamaan takin naulakkoon, kun Veera ilmestyi keittiöstä ja halasi minua tyypilliseen tapaansa. Hän oli pukeutunut erittäin antavaan, lyhyeen glittermekkoon ja verkkosukkahousuihin. Meikki oli vahva, ja Veera näytti heittämällä yli 20 vuotiaalta. Tunsin itseni tontuksi ystäväni vierellä, minulla oli vain tummansiniset farkut ja punainen teepaita. En ole koskaan perustanut juhlavaatteista. Huppari ja collarit, paras ratkaisu kaikkeen!
Menin Veeran perässä keittiöön ja törmäsin siellä hänen isoveljeensä, Joonaan. Joona on 21- vuotias, armeijan suorittanut nuori mies, joka opiskelee insinööriksi. En ole ihan varma mikä insinööri hänestä tulee isona, mutta tiedän hänen olleen aina kiinnostunut tietotekniikasta. Joona on ihan kivan näköinen, mutta hän ei ole koskaan osoittanut minkäänlaista kiinnostusta minua kohtaan, vaikka olen pyörinyt Veeran luona ala- asteelta saakka.
Veera kauhoi minulle muovimukiin boolia isosta lasimaljasta. Maistoin juomaa varovasti, ja saatoin tuntea alkoholin kieleni päällä. Boolia oli selvästi yritetty laimentaa limpparilla, huonolla menestyksellä. Lähdin kuitenkin olohuoneeseen muki kädessäni, mutta sopivan paikan tullen jätin mukin olohuoneen pöydälle, josta sen pian joku nappasi mukaansa. Menipähän parempiin suihin.
Illan pimetessä porukkaa tuli lisää ja huomasin Tuukan ilmestyneen paikalle. Minulla ei ollut hajua missä välissä hän oli tullut sinne, mutta huomattuaan minut olohuoneessa Tuukka viittilöi minua luokseen. Kävelin hänen vierelleen ja saatoin nähdä hänen olevan jo juonut. Tuukan silmistä sen näkee, hänen katseensa muuttuu etäiseksi. Tuukka halusi kuitenkin jutella jostain kanssani, tai niin hän väitti. Kiipesimme portaat yläkertaan ja menimme Veeran huoneeseen.
Suljettuaan oven takanaan Tuukka työnsi minut seinää vasten ja alkoi suudella minua. Alkuun se vaikutti olevan ihan tavallinen hetki elämässä, mutta pian tunsin Tuukan käsien hakeutuvan paitani alle. Jähmetyin niille sijoilleni, ja pyysin häntä lopettamaan. Tuukka ei tuntunut kuulevan minua, vaan jatkoi kähmimistään. Pian tajusin hänen yrittävän aukoa farkkujeni vetoketjua, ja siinä hetkessä sain jostain voimaa läimäyttää häntä poskelle. Tuukka otti askelia taaksepäin ja alkoi kiroilla. En muista mitä siinä hetkessä tapahtui, mutta poistuin huoneesta nopeasti ja kuulin Tuukan huutavan perääni. Sydän pamppaili rinnassani ja minua ahdisti. Juoksin naulakolle, vedin takin ylleni ja menin ulos.
Kadulla tasasin hengitystäni ja mietin, pitäisikö minun mennä takaisin. Ajatus tuntui ahdistavalta, joten kaivoin kännykän taskustani ja soitin isälle. Hän vastasi kolmen hälytysäänen jälkeen, ja luultavasti isä kuuli äänestäni, että jotain oli sattunut, koska hän vain totesi tulevansa hakemaan minut heti kotiin. Puhelu päättyi, ja jäin odottamaan kyytiä.
Isä pysähtyi kadulle viereeni ja luikahdin etupenkille. Kiinnitin turvavyön, ja lähdimme hiljalleen liikkeelle. Ajoimme ahdistavan hiljaisuuden vallitessa, tihkusateessa. Lopulta isä vilkaisi minua ja kysyi, haluanko kertoa itse mitä tapahtui vai alkaako hän kysellä. Päätin kertoa, että olin oikeasti ollut kotibileissä, mutta jättää mainitsematta mitä Tuukan kanssa tapahtui. Näin isän ilmeen kiristyvän ja valmistauduin läksytykseen. Yleensä pysyn hiljaa ja pyydän lopulta anteeksi, mutta tänä iltana aloin jostain syystä väittää vastaan. En ole koskaan huutanut isälleni, eikä hänkään minulle. Nyt me huusimme ja isä käänsi vain hetkeksi katseensa minuun. Se pieni hetki riitti. Auto lähti vesiliirtoon, ajautui vastaantulevien kaistalle. Vauhtia oli jonkin verran. Näin kuinka auton keula lähestyi syvää ojaa, ja seuraavassa hetkessä tajusin auton pyörivän katon kautta ympäri. Sen jälkeen silmissäni pimeni.
Tässä minä nyt sitten riipuin, turvavyön varassa, verta valuen, pää alaspäin katollaan olevassa autossa, ja tajusin isäni olevan tajuton. Hän ei reagoinut. Huusin, yritin tökkiä häntä kädelläni. Ei mitään. Minuun sattui, mutta jollain ihmeen konstilla onnistuin saamaan turvavyöni auki. Otin käsilläni vastaan, jotta en putoaisi päälleni. Sain kuljettajan puoleisen oven auki ja ryömin ulos. Jostain kaukaa kuulin ambulanssin äänen, ja näin taksin pysähtyneen tielle. Kuljettaja oli kai puhelimessa hätäkeskuksen kanssa. Konttasin rusentuneen auton kuljettajan puolelle ja huusin isää.
Aika tuntuu merkillisen pitkältä, kun jotain odottaa tapahtuvaksi. Avun saapumisen odottaminen on yksi niistä hetkistä. Taksikuski oli polvillaan vierelläni ja yritti saada minua autoonsa odottamaan apua. En liikkunut. Vihdoin näin sinisten valojen heijastuksen, ja jostain tieltä juoksi palomiehiä ja ensihoitajia. Joku nosti minut jaloilleni, lähti raahaamaan kohti ambulanssia. Vastustelin, mutta tunsin voimieni alkavan hiipua. Adrenaliini veressäni väheni. Minut talutettiin ambulanssiin, mutta kyselin vain isäni perään. Makasin paareilla ja minua tutkittiin. Yritin saada näkökontaktia auton romun suuntaan. Joitain minuutteja myöhemmin joku ensihoitaja tuli sen ambulanssin luo, jonka kyydissä makasin. Hän jutteli hiljaa minua hoitavan henkilön kanssa ja pyöritti päätään. Tunsin pakokauhun valtaavan ajatukseni, ja aloin itkeä ja huutaa. – Isä, isä, isä. Tajunnantasoni alkoi laskea äkisti, ja vajosin pimeyteen.
Hetken tie oli kevyt.
Kommentit
Lähetä kommentti